Hlesingissä asuessani, kenties myöhemminkin, olen saanut osan aikaa vaikutelman, että pojat kasvatetaan jotenkin pieleen armeijan osalta, etenkin äidit kasvattavat niin, että mikä tahansa pahanteko olisi muka armeijamaista. Äideiltä kai puuttuu käsitys armeijamaisuudesta. He ajavat takaa sotilaan voimaa, joka on usein myös käytännön taitoja, sekä miesten kykyä miettiä armeijaan liittyviä asioita, mm uutisia ulkomailta. He toivovat, että mistä eivät selviä itse, voisivat sen näin lykätä miesten hoidettavaksi. Kuitenkin Savonlinnassa asuessani olen oppinut, että maanpuolustus on ihan eri asia, kysyy suojelemisen kykyä, joka vaatii mm sosiaalista silmää (jotta aseellinen puolustus toimisi mielekkäästi), minkä esteenä taas on, että kulttuuria halutaan ylläpitää, vaikka lähes kaikki olisivat alunperin ulkomaalaisia, ja idioottinäkökulma ainakin jatkaa urillaan, kun ei muuhun kykene, ja niin siitä oppivat muutkin.
Äideillä on kai taipumus paapoa, kaipaavat jälkikasvia, mutta jokin klishee laittaa heidät etsimään sitä omista lapsistaan. Ainakin silloin, kun lapset jo lähtevät maailmalle, paapominen ei tee enää hyvää, koska lapset halauavat omanlaisensa elämän. Semn sijaan ne nuoremman polven edustajat, jotka kaipaavat juuri sellaisia esikuvia vanhemmasta polvesta kuin nuo äiti ja isä, olisivat mieluusti paapottavina, hyötyisivät siitä ja suhde olisi sellainen äitiklisheemäinen kuin mitä kaivataankin, ja omilla aikuistuneilla lapsilla olisi vastaavasti esikuvat muualla omantyyppisessään elämässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti