Kun ydinaseet 1940-luvulla ensi kerran kehitettiin, niin reaktio oli ensin osin kokoluokkaerosta piittaamaton, osin militaristinen ja osin rauhanaktivismimainen, mistä syystä tavallinen armeija tuntui luokittuvan samantapaisesti. Kun taas nyt 2018, kun Yhdysvaltain aiemman presidentin kuolemalaittoi monet miettimään ydinsodan vaaraa, niin reaktio oli poispäin ydinsodasta, kovinkin sopuisasti, mutta samaan aikaan maanpuolustushenkisyyteen päin erillisenä tekona ihan vain tavallisen armeijan osalta, mikä on hyvä siksi, ett' isot katastrofit on vältettävä mutta yhteiskuntien toimivuus edellyttää niiden suvereeniutta, on voitava elää elämäänsä menemättä kamalasti lyttyyn, antaen asiakysymyksille paljon tilaa ja joustamatta niin paljon, että paha olo poikii jotakin sisällissodan ja terrorismin tapaista. Tästä syystä myös ydinsodan välttäminen tuntuu vaativan jonkinlaista suvereeniutta ja kykyä puolustaa arvokkaita asioita.
Luin joskus ajat sitten science fiction romaania Avioliitot vyöhykkeiden välillä, joka ei muistaakseni ollut kovin hyvä, mutta jossa oli ideana, että maailma oli jakautunut vyöhykkeisiin, joiden välilläavioliitot olivaty asukkaille mahdollisia, kun olivat kovin motivoituneita omaksumaan tuon toisen vyöhykkeen tavat,näkökulman, atidot, arvot, sosiaalisuuden yms, muttei oikein muu kanssakäyminen vyöhykkeiden välillä, kun halusivat liian eri tavalla elää. Venäjästä on Suomeen verrattuna sanottu joskus, että on järkikeskeisyyttä muttei samantapaista ja samantasoista kuin Suomnessa, joten suomalainen ei oikein sinne sovi, ja siksi sen on oltava eri maa. Toisaalta samalla ilmastovyöhykkeellä järjen, maailmankuvan, tunteiden, tekemisten, elelemisen, yhteiskunnan tyoiminnan, sosiaalisuuden, arvojen jne tyypissä ja suhteissa, siinä, millainen elämän kokonaisuus on ja elämäntavat, on paljon samaa, kun taas eri ilmastovyöhykkeillä ne suhtautuvat toisiinsa eri tavoin ja ovat erityyppiset, mikä tekee sen, ettei voi yhtä aikaa olla kahden eri ilmastovyöhykkeen tavalla. Savossa asuminen tuo vaikutelman, että maailmassa alueet ovat ihan erilaisert, vähän kuin Savo muuhun Suomeen verrattuna omanlaisensa. Pääkaupunkiseudulla asuessani taas Euroopan ja Aasian pääkaupungeissa matkustaessani paljon saattoi tehdä ihan samoin kuin Hlesingissä, joten ovatkohan pääkaupungit ja niitä muistuttavat suuret kaupungit yksi kansainvälisen yhtenäiskulttuurin vyöhyke, jolla voi matkailla ja tehdä töitä toisessa maassa, vaikkei kenties koko kaupungin vöestö ole samanlainen.Mutta erilaisia olisivat sitten enemmän maaseutumaiset paikkakunnat, jotka ovat enemmän paikalliskulttuurin aluetta. Mistä syntyi vaikutelma,että ovatko maat ja rajat luontevin hahmotustapa vai onko luontevampaa, jos yhteen punoutuvia kokonaisuuksia on useamman kokoisia ja pienempiä rajanvetoja myös. Pikkupaikkakunnille pitäisi kai ensi sijassa matkustaa vain sen kulttuurin yms kiehtomana, niin kuin elämänvalintoja yleensäkin on hyvöä tehdä, eri yksilöt silloin eri tavoin valitsevat ja se on hyvä, toimivinta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti